Kuva: Henri

Missä minä tunnen itseni eniten eläväni? Onko se kotona viltin alla lämpimässä katsomassa Netflixiä tai pelaamassa konsolipelejä? Vai haastavimmissa olosuhteissa, jonka ainoa päämäärä on päästä lämpimään ja vaihtaa kuivat vaatteet päälle. Ehdottomasti se on jälkimmäinen.

Lämpimänä toukokuun aamuna heräsin puhelinsoittoon, jossa kerrottiin kaiken olevan valmiina lähtöön. Nopeasti kahvit naamariin ja sitä huomasi, että nyt se sitten on käsillä.. ensimmäinen Norjan reissuni.
En tiennyt, mitä odottaa ylipäätään koko reissulta.
Autoon astuessani huomasin, että osa nuorista olivat jo tuttuja minulle.

Kuva: Henri

Kaupasta ruokaa matkaan ja viikon mittainen reissumme alkaa. Teemana reissulle oli, että nyt nostetaan hanurit sohvalta ja lähdetään ’’eräjormailemaan’’ yhdessä paikkaan, johon kenelläkään ei ollut kosketuspintaa. Harrastuksena kalastus yhdisti ryhmää, mutta nyt ei ollutkaan kyseessä se takapihan lammikko, johon virvelit ja pilkit isketään vaan noin 700 kilometriä pohjoisemmassa sijaitseva Gamvik ja Norjanmeri.

Seitsemän tuntia autossa voi monelle kuulostaa todella epämiellyttävältä, ja pakko myöntää, niin se tutuissa maisemissa sitä itseään olikin. Kun tapahtui rajan ylitys, niin koko ajan enemmän ja enemmän omat silmät suureni ja pää alkoi pyöriä kuin pöllöllä. Maisemat muuttuivat koko ajan kauniimmaksi, mitä lähemmäs vuoristoa tulimme.

Koskaan en ole valokuvausta harrastanut, mutta nyt löytyi puhelin nopeasti taskusta ja alkoi räpsiminen. Oma innostuneisuus tarttui nuoriin, ja niin auton äänet peittyivät kameroiden ääniin.

Perillä ollessamme nuoret eivät malttaneet tavaroitaan viedä paikoilleen, kun oli jo virvelin kasaaminen käynnissä. Menimmekin Gamviikin kalasataman rantaan heittelemään virveliä ja tällä tyylillä otettiin ne kuuluisat löysät pois.

Meillä ei ollut minkäänlaista virallista ohjelmaa. Pidetään hauskaa, kalastellaan, pelataan lautapelejä ja mitä milloinkin mieleen tulee. Meillä oli parit jaettu jokaiselle päivälle, jolloin pari lähtee Jounin kanssa päiväksi pilkkimään, ja ne joilla ei ollut pilkkipäivä, jäivät minun kanssa mökille valmistamaan päivällistä sekä mahdollista iltaohjelmaa. Parhaillaan pyörivät jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut veivät suuren osan iltaohjelmasta, saunan ja äärimmäisen kesyn ketun ruokkimiselta.

Kolmantena päivänä Norjassa lähdimme kaikki porukalla jäälle pilkkimään. Luvassa oli pilkkikilpailua, kahvistelua, makkaranpaistoa ja ihan vain yhdessä oloa. Mikä sen parempaa, kuin istua pilkki sekä makkara kädessä ja jauhaa sitä kuuluisaa legendaa vierustoverin kanssa.

Teemanamme, kun piti oma mukavuusalue ylittää ja jättää ne niin kovasti juurtuneet kotisohvan juuret edes hetkeksi, tuntui se siltä, että olemmeko nyt epäonnistuneet suunnitelmassamme. Naamat olivat palaneet ja reissun loppua kohden väsymyskin alkoi reissaajia painamaan – mutta silti positiivinen asenne, ilo ja rehellinen riemu olivat koko ajan läsnä. Ihan kuin mitään mukavuusalueen rajaa olisimme edes lähestyneet. Laitetaanko tämä sen piikkiin, että uutuuden viehätys oli vain niin suuri.. näin ainakin allekirjoittanut tekee.

Päivät alkoivat käydä vähiin. Paikallinen kylä oli tullut tutuksi ja aika lenteli kuin siivillä pilkin sekä virvelin varressa. Hauskaa, kun tässä yrittää kovasti muistella tapahtumia, jokainen hetki nojautuu tavalla tai toisella kalastamiseen ja loput ovatkin semmoista muistisuttua. Loppusiivouksestakin selvittiin. Paluumatkalla ryhmä säesti omaa konserttiaan kuorsauksillaan. Tässä vaiheessa viimeistään huomasi, että niin se lystinpitokin ottaa veronsa.  Haikeat fiilikset, mutta samalla myös iloiset.. onhan oma sänky se paras sänky.

Oppina meille kaikille varmasti jäi se, että uskalla tarttua tilaisuuteen. Lähde ja koe.

Esimerkiksi se yksikin viikko vuodesta niin uskalla. Minä lupaan, että oli reissu minkälainen tahansa niin nautit siitä viimeistään muistellessasi myöhemmin.

Meidän porukkakin huomasi, että vaikka olemmekin toisessa maassa ja ne tutut ja turvalliset rutiinit eivät ole läsnä, yhteisillä kokemuksilla, elämyksillä ja onnistumisilla niitä ei hetkeen osaa kaivatakaan ja se on minusta reissujen ydin.

Reissu oli onnistunut. Nuoret onnistuivat. Minäkin onnistuin ja siksi haluankin päättää tämän kirjoituksen seuraavaan:

Älä ota onnistumista itsestäänselvyytenä.

Ole ylpeä arvosanasta.

Tuuleta maalia, älä vain kohauta olkapäitäsi, kun onnistut että ’’näinhän tämän pitikin mennä’’.. koska useimmiten ei pitänyt ja juuri se tekee siitä onnistumisen, koska et ikinä voi olla varma milloin onnistut seuraavan kerran. Huomenna? Viikon kuluttua? Ensi vuonna? Älä siksi ota onnistumista itsestäänselvyytenä, sillä heikon tai jopa epätoivoisen keskellä et edes muista sitä, miltä onnistuminen tuntuu ja silloin juoksuradassasi ei ole lainkaan maaliviivaa.

 

 

– Henri,